PIENOKAISEN MUOTOKUVA

Vielä 1900-luvun alussa vanhemmat eivät voineet lainkaan luottaa siihen, että lapsesta kasvaisi terve aikuinen. Lähes jokaisesta sisarusparvesta kuoli ainakin yksi pienokainen, niin että melkein kaikki vanhemmat menettivät ainakin yhden lapsen ja kaikki lapset ainakin yhden sisaruksen. Lapsikuolleisuus kuitenkin laski tasaisesti, koska lapsiin kiinnitettiin runsaasti huomiota ja heitä hoidettiin paremmin kuin koskaan.
Edellisinä vuosisatoina kuvia oli maalattu lähinnä ylhäisistä pienokaisista, kruunujen ja arvonimien perijöistä. 1800-luvulta alkaen tavalliset lapsetkin pääsivät maalauksen aiheeksi. Kuvan lapsonen on Irja Ollinen, jonka taiteilija Elin Danielson-Gambogi maalasi käydessään Suomessa. Taiteilija oli serkkunsa Selman ja tämän miehen lehtori Juho F. Ollisen luona kesällä Ruovedellä, kun perheen neljäs lapsi Irja oli syntynyt toukokuussa. Elin Danielson ja Selma Bäckström olivat tyttösinä asuneet samassa pihapiirissä Noormarkun Svenssilässä, sillä Elinin äiti palasi leskeksi jäätyään lapsineen äitinsä luo lapsuudenkotiinsa, jonne myös Selman vanhemmat olivat jääneet asumaan. Kuva on maalattu 1907, mutta Elin on sen luultavasti vasta myöhemmin signeerannut ja silloin kirjannut siihen 1905, joka aikuista Irjaa myöhemmin huvitti.
Vauvan liinapaita röyhelökauluksella ja taitetuilla hihansuilla ei ollut vain koristeellista hienostelua, vaan toisaalta ihoa villanutun karheudelta ja esti nuttua tahraantumasta. Kuvassa erottuu myös huolellisuus ja esteettisyys, jolla arkisia liinavaatteita hoidettiin: mankeloidun tyynyliinan nauhat on silitetty ja taiteltu veitsen avulla. Nauhat saatettiin myös kihartaa tai rypyttää kauniisti.
Ollisen perheessä alettiin yhä enemmän käyttää suomen kieltä. Irjalle suomen kieli tuli vahvemmaksi kuin ruotsi, joka oli isoille veljille ollut ensimmäinen kieli. Irjan syntyessä pojat jo kävivät suomenkielistä koulua, ja isä oli suomenkielen opettajana ruotsinkielisessä Norssissa Helsingissä.
Elin Danielson-Gambogi: Irja 1907. Kuva Kai Linnilä.

RAKKAUSSÄTEILY

Säätyläislapsilla oli teoriassa henkilö, joka oli olemassa vain heitä varten: äiti. Käytännössä he olivat usein lähes kokonaan palvelijoiden hoivassa. Äidin aika kului kodin kaunistamiseen ja edustustilaisuuksiin. Ei säätyläisäidin oletettukaan pitä­vän huolta lastenhoidon fyysisistä puolista: vaippojen vaihdosta, potalla istuttami­sesta, nenän niistämisestä, pesemisestä, parsimisesta ja paikkaamisesta. Sen hoitivat lapsenpiiat. Äiti oli kasvattaja ja lohduttaja, aina saatavilla mutta ei välttämättä aina osallistumassa. Myös niiden naisten, jotka eivät menneet naimisiin vaan elivät vanhapiikatäteinä sukulaisten taloudessa, piti olla eräänlaisia varaäitejä, aina lasten käytettävissä. Usein juuri naimaton täti olikin pienokaisille läheinen ihminen sillä välin, kun äiti liehui seurapiireissä.
”Mutta toiselta puolelta täytyy tässäkin rakkaussäteilyssä noudattaa järkevää mit­taa; hemmottelu ei saa jatkua ensimmäisiä kuukausia kauemmaksi. Paras keino estää äidin tunteita muuttumasta hemmottelevaksi rakkaudeksi ja siitä johtuvaksi yksipuolisuudeksi on kasvattaa pienet lapset ankaran tieteellisesti, välttämällä kaik­kea hemmottelua”, todistaa August Forelin edistyksellinen teos Sukupuolikysymys vuonna 1911.
”Rakkaussäteily” kuvasi säätyläistön uutta suhtautumista lapsiin. Lapset kasva­tettiin rakkaudella, lempeästi ohjaten. Enää ei uskottu, että siveellisyyden tunto ja latinan verbit menivät lapseen takapuolen kautta. Painostuskeinona käytettiin pääasiassa syyllisyydentunnetta. Kasvatuksen päämäärä oli opettaa lapselle itsehil­lintää: lapsen piti hallita tunteensa ja käyttäytyä ympäristön hyväksymällä tavalla.
Lastentarhat, koulut, lastensairaalat, kunnankätilöt, neuvolat, lastensuojelulait olivat seurausta uudesta, lasta arvostavasta ajattelutavasta.

RAHVAANLAPSI

Rahvas ei lapsiaan juuri kasvattanut. He kasvoivat muiden mukana, heitä opetti ja ojensi se, joka sattui lähinnä olemaan. Lapsi kasvoi osaksi yhteisöään; kovin itsenäisen per­soonallisuuden kehittymiselle ei ollut edellytyksiä, koska lapsella ei ollut pysyvää mallia, johon samastua. Sen sijaan hänellä oli tuttu ja turvallinen ympäristö, jonka itseoikeutettu osa hän oli. Aikuisista eristettyä lapsuusaikaa ei mielletty omaksi kehitysvaiheekseen, vaikka lapsilla toki oli leikkejä ja leikkikaluja. Lapsi eli aikuisten työssä mukana pienestä asti, eikä häneltä kielletty tai salattu elämän perusasioita. Talonpoikaistalossa vaadittiin kuuliaisuutta, mutta tottelevaisuus ei ollut oppirakennelma vaan tarpeen vaatima asia: lapsen oli toteltava, jotta hän selviäisi hengissä. Korvapuustit annettiin kiivastuneina, ei tarkkaan harkiten. Maalaisväestöä syytettiinkin siitä, että se joko hemmotteli tai kuritti lapsiaan eikä kasvattanut niitä johdonmukaisesti.
”Ei vitsa luuta särje”, uskoteltiin, ja ”Vitsa lapsen viisaaksi, vatsa lapsen var­kaaksi”. Pahoinpitely oikeutettiin väittämällä ”Jota lapsi rakkaampi, sitä kuritus kovempi”.