EUROOPAN KAUNEIN TYTTÖ
Suomen kaunein, Miss Suomi, on valittu vuodesta 1931 lähtien. Vain sotavuosina 1939–44 kilpailua ei järjestetty. Sotainvalidien veljesliitto elvytti perinnettä olympiavuonna 1952 aloittamalla Suomen neito -kilvan.
Missi edustaa kansakuntaa maailmalla siinä kuin urheilija. Ensimmäinen kansainvälistä menestystä saavuttanut suomalaismissi oli vuoden 1933 Ester Toivonen (1914–1979), joka kruunattiin Miss Euroopaksi Englannissa 1934. Neitosen tarina oli kuin sadusta: tavallisesta koululaisesta ja Elannon myyjättärestä kehkeytyi yhdessä päivässä ihailtu kaunotar. Ester Toivonen osallistui Miss Suomi -kilpaan valmistautumatta, käymättä mallikursseja, meikkaamattomana ja lainauimapuvussa. Palkkioksi voitostaan hän sai 5000 markkaa – liki vuoden palkkansa. Vuotta myöhemmin seurasi matka Miss Eurooppa
-kisoihin sekä kuukauden mittainen valmennus Pariisissa.
Ester Toivosen kruunaaminen Euroopan kauneimmaksi oli voitto myös suomalaiselle itsetunnolle. Rotuopillisten tutkimusten luvattuna aikana 1930-luvulla suomalaisten kerrottiin polveutuvan mongoleista, mikä teki aikalaisten mukaan hallaa Suomen maineelle Amerikassa. Suomen Kuvalehden (43/1934) mukaan maailmalle oli tehtävä tiettäväksi, että suomalaiset olivat “sisukasta, rehellistä (me maksamme velkamme), nopeasti eteenpäin menevää (muutkin kuin Nurmi) ja sitä paitsi kaunista kansaa!“ Viimeksi mainitusta oli todisteena tietysti Euroopan kaunein nainen.
Misseys on monen nuoren tytön haave: kauneuskuningatar saa matkustella ja tavata julkisuuden henkilöitä, häntä katsotaan ja ihaillaan. Menestyksekäs missi tekee kauneudestaan ammatin. Ester Toivonen näytteli vuosina 1934–44 viidessätoista kotimaisessa elokuvassa. Kirkkaasti loisti valkokankaalla toinenkin vuoden 1933 missikokelas, Regina Linnanheimo.
Sari Savikko
NAISTEN OIKEUDELLINEN ASEMA
Naisten ja lasten elinoloja helpottivat useat sosiaalilainsäädännön uudistukset. Kaikkiin kuntiin oli palkattava kätilö vuodesta 1922 lähtien. Köyhäinhoitolaki ja oppivelvollisuus vuonna 1922 koskivat molempia sukupuolia. Samana vuonna tuli voimaan työsopimuslaki ja seuraavana vuonna oppisopimuslaki. Laki ottolapseksi ottamisesta 1925 ja lastentarhain valtionavun perusteiden määritys selkeyttivät ja helpottivat naisten elämää. Naimisissa olevan naisen taloudellista itsenäisyyttä lisäsi oikeus tehdä itse työsopimus vuonna 1922. Sekä sosiaaliryhmien että sukupuolten välistä tasa-arvoa edistivät monet muut uudistukset. Suomalaisen yhteiskunnan virstanpylväänä tiellä kohti nykyaikaista kansalaisyhteiskuntaa voidaan pitää torpparilaitoksen siirtymistä historiaan ja itsellisten pientilojen syntymistä maaseudulle.
NAISIA EDUSKUNNASSA
Äänioikeusuudistuksen jälkeen poliittiset puolueet pyysivät ehdokkaiksi julkisuudessa esiintyneitä naisia ja käyttivät heitä ääniharavina jo 1900-luvun alkupuolen ensimmäisissä vaaleissa. Monista naisjärjestöjen edustajista tuli kansanedustajia. Vuoden 1919 vaaleissa valittiin 17 naista eduskuntaan ja seuraavissa vaaleissa 1922 vielä kolme enemmän. Se olikin sotien välisten vuosien paras saavutus. Naisten menestys oli huonoin vuoden 1930 vaaleissa, kun valituista oli vain 11 naisia. Viimeisissä vaaleissa ennen talvisotaa keväällä 1939 eduskuntaan tuli 16 naista. Samaan aikaan muissa Pohjoismaissa oli 1–4 naista valtiopäiväedustajina. Muissa Euroopan maissa saattoi olla yksi tai ei yhtään naista parlamentissa. Monissa eurooppalaisissa sivistysmaissa, kuten Ranskassa, naisilla ei ollut edes äänioikeutta. Suomalaiset naiskansanedustajat olivat näin aina uutisaihe matkustaessaan ulkomailla naisjärjestöjen kansainvälisissä kokouksissa.
 |
|---|
ITSENÄISYYS
Valtiollisen itsenäisyyden saavuttaminen vuonna 1917 antoi Suomelle mahdollisuuden kehittää lainsäädäntöään entistä paremmin. Alettiin purkaa sortovuosina kasaantunutta sosiaalilainsäädännön sumaa. Naisten osalta tämä johti merkittäviin tuloksiin. Vuonna 1926 säädettiin laki naisten kelpoisuudesta valtion virkoihin ja 1930 uusi avioliittolaki.
Naisten mahdollisuuksia ansaita elantonsa parannettiin vuonna 1916 siten, että heitä voitiin nimittää valtionkoulujen opettajan virkoihin. Naimisissa olevien naisten elintila laajeni 1919, kun he saivat oikeuden harjoittaa elinkeinoa ilman aviomiehen suostumusta. Vuoden 1922 työsopimuslaissa annettiin naimisissa olevalle naiselle oikeus tehdä työsopimus omissa nimissään.
AVIOLIITTOLAKI
Avioliittolain uudistaminen oli ollut esillä eduskunnassa alusta lähtien. Vuodesta 1911 asiaa valmisteltiin kokonaisuudistuksena eikä erillisenä avioero- tai aviopuolisoiden varallisuusoikeudellisena kysymyksenä. Sekasortoiset ajat ja asian herkkäluonteisuus johtivat poikkeuksellisen pitkään valmisteluun. Vasta vuonna 1929 säädettiin kauan odotettu avioliittolaki, joka tuli voimaan 1930. Laki antoi molemmille aviopuolisoille samat oikeudet yhteiseen pesään, sääteli uudella tavalla avioeroa ja lopetti aviomiehen edusmiesoikeudet.
Avioliittolain myötä porvarillisen naisasialiikkeen 1800-luvulla esittämät vaatimukset oli tällöin pääpiirteissään saavutettu. Naisilla oli oikeus koulutukseen, ammatteihin ja virkoihin, heillä oli äänioikeus, ja he olivat vaalikelpoisia. Naisilla oli oikeus hallita omaa omaisuuttaan ja päättää ansioidensa käytöstä. Monenlainen eriarvoisuus jatkui, mutta se perustui enemmän ennakkoluuloihin ja asenteisiin, vuosisataiseen perinteeseen, kuin lainsäädäntöön.
UUSIA TAVOITTEITA
Porvarillisten naisjärjestöjen kansainvälisessä keskustelussa hahmoteltiin naisliikkeen päätavoitteita 1920-luvulla. Naista tuli kohdella työmarkkinoilla kuin miestä, eikä häntä saanut syrjiä työhönotossa. Samasta työstä tuli saada sama palkka. Naisille ei saisi määrätä rajoituksia esimerkiksi yötyön suhteen paitsi odottavien äitien suojelemiseksi. Yötyökiellosta esiintyi ristiriitaisia mielipiteitä porvarillisten ja työväennaisliikkeiden edustajien välillä. Asiasta keskusteltiin ainakin vuonna 1927. Kansainvälisen painostuksen vuoksi säädettiin kuitenkin 1929 lailla, ettei alle 20-vuotiaita naisia saanut palkata merimiestoimeen eikä nainen voinut koskaan palvella valtamerilaivoissa. Tämä suojasääntö muuttui myöhemmin esteeksi, kun naisia ei päästetty merenkulun korkeapalkkaisiin tehtäviin.
Naisjärjestöt kiinnittivät huomiota naimisissa olevien naisten heikkoihin työmahdollisuuksiin sekä sukupuolten välisiin palkkaeroihin. Naisille maksettiin vähemmän kuin miehille, koska miehet elättivät perhettä ja heidän katsottiin sen vuoksi tarvitsevan suuremmat tulot. Tätä naiset pitivät kohtuuttomana, koska monet naiset tukivat vanhempiaan tai muita sukulaisiaan tai olivat yksinhuoltajia, ilman että se näkyi palkkapussissa. Epäloogisena pidettiin myös, että naimattoman naisen elintaso oli alhaisempi kuin samaa työtä tekevän naimattoman miehen. Lamavuosina 1930-luvun alussa julkisia viranomaisia neuvottiin antamaan töitä vain miehille ja naimattomille naisille. Naisjärjestöt puolustivat naimisissa olevien naisten oikeutta pitää työpaikkansa.
Äitiyslomaa vaadittiin lakisääteiseksi, ja äidin tuli saada yhteiskunnalta tukea. Myöhemmin tuki määriteltiin korvaukseksi pakollisesta äitiyslomasta. Vuodesta 1938 alkaen maksettiin vähävaraisille äitiysavustusta. Sen sai joko pienenä rahasummana tai äitiysavustuspakkauksena. Tässä vaiheessa avustus oli harkinnanvarainen eivätkä kaikki äidit sitä saaneet. Avustuksen edellytys oli terveystarkastus ensimmäisten raskauskuukausien aikana kuten nykyäänkin.