PIIKAKENRAALI

Miina Sillanpää (1866-1952) oli yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä suomalaisista naisista. Jokioislainen torpantyttö lähti mukaan aatteelliseen toimintaan Palvelijataryhdistyksen puheenjohtajana 1898. Miina Sillanpäästä tuli sosialidemokraatti, joka maltillisen ja varovaisen maineensa ansiosta selvisi ilman syytteitä ja vankilaa kansalaissodasta. Hän kuului Sosialidemokraattisen puolueen johtoon ja toimi Työläisnaisliitossa lähes viisi vuosikymmentä, oli mukana raittiusliikkeessä ja perustamassa Osuusliike Elantoa. Vuonna 1907 hänet valittiin ensimmäiseen yksikamariseen eduskuntaan, jossa hän toimi pienin keskeytyksin seuraavat neljä vuosikymmentä. Vuosina 1926–1927 Miina Sillanpää oli Väinö Tannerin hallituksen sosiaaliministeri ja Suomen ensimmäinen naisministeri. Hän työskenteli vähäosaisten naisten aseman parantamiseksi, ja erityisen merkittävä hänelle oli Ensi Koti, yksinäisille naisille ja lapsille tarkoitettu turvakoti. Pitkän uransa aikana Miina Sillanpää saavutti tavattoman arvostetun aseman julkisessa elämässä. Ihmisenä hän saattoi vaikuttaa kaukaiselta, jopa piittaamattomalta. Miina Sillanpään toimintaa tutkinut fil. tri Irma Sulkunen arvelee tämän vaikuttajanaisen säilyttäneen läpi elämänsä lapsuudenaikaisen kollektiivisen maailmankuvan, jossa ihmiset esiintyivät ennemminkin kollektiivin, esim. luokkansa, edustajina eikä yksilöinä. Miina Sillanpää antoi koko elämänsä omalle kollektiivilleen, sosialidemokraattiselle naisliikkeelle.

PALVELIJATAR

1900-luvun vaihteessa Helsinki oli täynnä maalta tulleita nuoria tyttöjä, joilla ei ollut tietoa työpaikasta, ei edes kattoa pään päälle. He olivat valmiita ryhtymään palvelijattariksi missä tahansa ja millä ehdoilla tahansa, kunhan saivat paikan, jossa nukkua yöt. Heidän tilanteensa oli hankala, suorastaan vaarallinen. Ilman palveluspaikkaa tyttö ajautui pian Puna­vuoren pahamaineisiin kortteleihin ilotytöksi, kupan ja keuhkotaudin uhriksi.
Palvelijattaren ammatti oli naisten yleisin ammatti vuosisadan vaihteessa. Sitä varten ei tarvinnut koulutusta, jokaisen naisenhan oletettiin osaavan ta­loustyötä. Palvelijattaren piti olla siisti, reipas ja rehellinen. Tästä ja viidentoista tunnin työpäivästä seitsemänä päivänä viikossa hän sai oikeuden asua isäntäväen keittiössä, syödä kyökissä tarjoiltuaan herrasväelle ja peseytyä joskus herrasväen kylpyhuoneessa.
6. maaliskuuta 1898 tulvasi sadoittain naisihmisiä Helsingin raittiusyhdistyksen taloon Unioninkadulle. Sisään mahtui 400 palvelijatarta, loput oli pakko jättää ulos. Tilaisuuden aluksi ajatuksen äiti, palvelijatar Hilma Hellman luki rukouksen suomeksi ja rouva Alli Trygg-Helenius ruotsiksi. Seisoskeltiin arkoina, työnneltiin toisia eteenpäin. 400 naisen joukosta oli vaikea löytää 25 naista uuden yhdistyksen sääntökomiteaan. Lopuksi rukoiltiin ja veisattiin virsi.
Niin oli perustettu Suomen Palvelijataryhdistys. Sen sinisilmäisenä tarkoituksena oli toimia emäntien ja palvelijattarien yhteisenä elimenä, jonka avulla voitaisiin parantaa sekä palvelijattarien oloja että heidän ammattitaitoaan.
Palvelijataryhdistyksen kokoava persoona ja monikymmenvuotinen puheenjoh­taja oli Miina Sillanpää, torpparintytär Jokioisilta. Palvelijataryhdistyksen nopeim­mat ja myös kipeimmin kaivatut toimet olivat oman työnvälitystoimiston ja palvelijatarkodin perustaminen.
Palvelijataryhdistyksen piskuinen huoneisto sijaitsi Uudenmaankatu 12:ssa. Ainoan varsinaisen rahalahjoituksen antoi Aurora Karamzin. Yhdistys alkoi tukea toimintaansa työllä. Palvelijatarkodissa otettiin vastaan pesua, kiiltosilitystä ja uu­timien pingotusta. Pian perustettiin ruokala ja leipomo, joiden edulliset hinnat houkuttelivat asiakkaita.
Palvelijataryhdistyksen ehdotukset jäsentensä työolojen parantamiseksi olivat vaatimattomia, eivätkä nekään toteutuneet. Ne antavat kuitenkin jonkinlai­sen käsityksen siitä, mihin pyrittiin ja mikä oli todellisuus.
Palvelijattaret ehdottivat kymmenen tunnin työpäivää. Niin lyhyt ei työpäivä kuitenkaan ollut vielä edes kutomateollisuudessa, joka kuitenkin oli kes­keytymätöntä seisomista. Työpäivä olisi pitänyt rajoittaa aamukuuden ja iltayhdek­sän väliin. Yksi arki-ilta haluttiin vapaaksi joka viikko. Torstai-ilta vakiintuikin palvelus­väen vapaaillaksi. Sen lisäksi haluttiin joka toinen sunnuntai viettää vapaa aamu­päivä ja joka toinen sunnuntai iltapäivä. Mutta silloin herrasväen olisi pitänyt syödä sunnuntailounas kello kolme. Ruoka-ajat määräsi emäntä eikä piika.
Muutama Palvelijataryhdistyksen kokouksiin uskaltautunut emäntä, lähinnä Naisasialiitto Unionin jäseniä, oli järkyttynyt ja kauhuissaan siitä katkeruudesta ja vihasta, jota palvelijattaret tunsivat työnantajiaan perheenemäntiä kohtaan. Yh­teinen työskentely oli mahdotonta. Sääty-yhteiskunnassa kasvaneet ihmiset eivät kerta kaikkiaan osanneet ajatella, että alemman säädyn ihmisellä saattoi olla aivan samanlaisia toiveita, tunteita ja oikeuksia kuin heillä itsellään. Lähtökohdat olivat kaukana toisistaan: emännät mielsivät maailman perhekokonaisuuden kautta, palvelijattaret parempien olojen ja oikeuksien puolesta taistelevina yksilöinä, jotka kuuluivat työväenluokkaan. Palvelijataryhdistys liittyi Työläisnaisten liittoon vuonna 1903 puheenjohtajanaan Miina Sillanpää.