Taidekaupan kohu-uutisiin kuuluu vuosittain aina uusi Helene Schjerfbeckin taiteen kaupalla tehty hintaennätys. Helene Schjerfbeckin taidetta on tosiasiallisesti arvostettu jo 1900-luvun ensikymmenistä saakka. Hänen maalaustensa hinnat ovat nousseet kalleimman suomalaisen taiteen arvoon 1980-luvulta lähtien. Schjerfbeckin ensimmäiset suuret ymmärtäjät olivat taidekauppias Gösta Stenman ja taiteilija-kriitikko H. Ahtela (Einar Reuter). Ahtela julkaisi Helene Schjerfbeckin monografian jo vuonna 1917.

HELENE SCHJERBECK

Helene Schjerfbeck (1862-1946) on Suomen taiteen merkittävimpiä nimiä. Hele­nen isä, rautateiden konepa­jan toimistopäällikkö, kuoli keuhkotautiin, kun Helene oli kolmentoista. Isän sai­rauden aikana kotona vallitsi raskasmielinen tunnelma. Valtion virkamiehen palkka oli pieni ja talous tiukalla. Viidestä lapsesta kolme kuoli pieninä. Helene oli lapsesta asti sairaalloinen. Lapsuuden alakulo ja oman ruumiin hauraus antoivat Helene Schjerfbeckin taiteelle usein surumielisen sävyn. Helene pääsi Suomen Taideyhdis­tyksen piirustuskouluun 12-vuotiaana vapaaoppilaana poikkeuksellisen lahjakkuutensa vuoksi. Samana vuon­na kouluun tuli myöhempi kirjailija, taiteilija ja naisasi­anainen Helena Wester­marck, josta tuli Helenen elämänpituinen ystävä ja kriitikko.
Piirustuskoulun jälkeen Helene pääsi jatkamaan opintojaan Pariisiin. Siellä hän seurusteli ahkerasti poh­joismaisessa taiteilijapiirissä – hän asui kuvanveistäjä Walter Runebergin ja hänen vaimonsa Linan luona. Ame­lie Lundahl, vanhin Pariisis­sa opiskelevista suomalais­naisista, piti naistenkutsuja, joilla kävivät muun muassa Helene Schjerfbeck, Helena Westermarck, Ellen Favorin ja Ada Thilén. Ulkomaiset maalausmatkat yksin ja ystä­vättärien kanssa olivat Hele­nen elämän kohokohtia.
Helenen lahjakkuus ja ah­keruus nostivat hänet nope­asti suuriruhtinaanmaan tärkeimpien taiteilijoiden joukkoon. Alun historiamaa­lausten jälkeen hän siirtyi yhä enemmän tutkimaan ja tulkitsemaan omaa sisäistä maailmaansa. Hän työnsä muuttuivat yhä yksinkertai­semmiksi ja pelkistetymmik­si. Hänen kykynsä ja voi­mansa olivat hänen ihaile­mansa Fanny Churbergin luokkaa. Aika oli muuttu­nut: omintakeisuus ja roh­keus eivät olleet enää hyljek­sittäviä ominaisuuksia, mut­ta suosituksi Helenen taide ei tullut. Yleisö halusi isän­maallisia aiheita, siloteltuja kansankuvauksia tai kauniita asetelmia.
Etäisyys yleisöstä merkitsi taloudellisesti ankeaa aikaa. Helene Schjerfbeckin elä­mässä ei vuosikymmenien mittaan tapahtunut ulkonai­sesti juuri mitään: hän eli äi­tinsä kanssa ja muutti jon­kun kerran Hyvinkään ja Tammisaaren väliä. Pariisin vuodet väikkyivät värikkäinä hänen kirjeissään. Näennäi­sestä hiljaisuudesta huoli­matta hänen elämänsä oli kuitenkin rikasta. Itsetutkis­kelu ja taiteen olemuksen pohdiskelu, lämpimät ystä­vyyssuhteet taiteilijoiden kanssa ja varmuus omasta taiteilijakyvystä voittivat masennuksen, jota Helena Shcjerfbeck välillä tunsi elä­essään äitinsä kanssa ahtais­sa oloissa toisten niittäessä mainetta maailmalla.