Sodan aikaiset muistelmat kertovat, kuinka pieni ihminen toisaalta ajelehti kuin lastu laineilla vieraiden voimien pyörteessä ja toisaalta kuitenkin yritti kaikin tavoin hallita elämäänsä joka käänteessä.



Mirja Pulli (o.s. Männikkö) 18-vuotiaana neitona. Hänen tarinansa kertoo, kuinka reippaasta partiotytöstä ja myöhemmin lääkintälotan koulutuksen saaneesta, mutta suojattua elämää viettäneestä perhetytöstä kasvoi sodan aikana omatoiminen, selviytyvä nuori nainen.
Opettajaseminaarin jälkeen Mirja toimi opettajana, kunnes talvisodan puhjettua sai käskyn muonituslotaksi. Opettajaneiti, joka ei osannut edes laittaa ruokaa, joutui opettelemaan suurten joukkojen ruokkimisen niin kouluilla kuin vaarallisissa rintamaoloissa.
Mirja Pullin koruttoman karhea tarina kertoo pienestä ihmisestä suuressa koneistossa. Se kertoo myös viattomuudesta ja koneiston karskiudesta: nuori lotta ei ymmärrä maastoutua tulituksessa eikä tunne käsikranaattia.
Sodan jälkeen Mirja Pulli toimi opettajana Lauritsalassa, Hyvinkäällä ja Tuusulassa kaikkiaan 38 vuotta.


KOHTI HELYLÄÄ

Lähdimme patikoiden matkaan. Metsään ei saanut astua, se oli miinoitettu. Matkaaminen tien reunamaa pitkin oli hidasta.
Päällikkö oli ratsain. Hän oli nuori ja ylväs “herra“. Ei häntä meille esitelty. Kuuluimme hänen kalustoonsa. Tiesimme vain marssivamme kohti Helylää, joka sijaitsi muutaman kilometrin Sortavalasta pohjoiseen.
En tiedä, kuinka pitkän matkan jouduimme kulkemaan, mutta onneksi pääsimme taas metsien läpi eteenpäin. Viimein löytyi kuiva kumpare, jonka notkelmaan miehet tekivät tulisijan. Meidät kuusi lottaa oli jaettu siten, että Aino Jantunen, Martta Moilanen ja minä hoidimme muonituspuolen ja toiset kolme lottaa hoitivat kanttiinipuolen. En halunnut sotkeutua rahojen tilittämisiin. Ne oli joka ilta laskettava ja luovutettava.
Meille pystytettiin ruskea särmikäs pahviteltta. Siinä oli maalattia, jolla irrotettavat lautalaverit ja niiden päällä pehmikkeenä havunoksia. Teltan ulkopuolella vartioi pyssysotilas. Kaikkein ikävintä oli “riu’ulle“ meno. Pensaston suojiin oli väsätty riuku, johon pääsimme tyhjennykselle. Miehillä oli omat riukunsa, mutta puitten välistä aina kuitenkin näkyi, kun joku siellä istui.
Heti kun pojat olivat tehneet tulisijan, alkoi minun puuronkeittoni. Pitkästä marssista väsyneenä nukahdin kauha kädessä istualleni. En tiedä, miten olisi käynyt, ellei valpas ystäväni Martta Moilanen olisi ehtinyt hätiin ja herättänyt minut.
Päivät kuluivat omaa tuttua rataansa. Kaksi tuttua sotapoliisia tuli taas tervehtimään meitä. He näyttivät meille polun järven rantaan. Saimme pestä alusvaatteemme. He opastivat meidät myös läheiseen kylään, jossa oli vain tyhjiä mökkejä. Puutarhoista löytyi kuitenkin porkkanoita. Emme käväisseet siellä kuin muutaman kerran, sillä polku ohitti betonikellarin, josta tuli niin hirveä mädänhaju, että piti juosta hengittämättä ohi. Muutamat tytöt oksentelivat sen ohittaessaan. Eräs sotilas sanoi siellä olevan mätänevän ruumiin.

Talvi- ja jatkosodan aikana kuoli noin 300 lottaa. Nämä uskonnon, kodin ja isänmaan puolesta kaatuneet sankarivainajalotat saivat yhtä juhlalliset hautajaiset kuin kaikki muutkin sodissa kaatuneet. Alakuvassa lotat kantavat lottasisarensa arkkua hautajaisissa kesällä 1943.
En tiedä, kauanko tässä majapaikassa olimme. Pojat olivat päivisin jossain muualla töissä, heitä näki vain ruoka-aikana. Muona-teltta oli meidän pahvitelttamme lähellä. Ei ollut kovin vaihtelevaa päivän ruoka-annos: puuro, näkkileipä, kaljaa juotavaksi. Ei meillä kuitenkaan ollut nälkä. Pulaa oli vain aina saippuasta.
Ennen Helylää saavuimme ison vajan luo. Sen seinustalle oli pinottu iso kasa kummallisia “kaluja“. Eräs lotista otti sellaisen käteensä ja tarkasteli sitä. Ihmettelimme, mikä se saattaisi olla. Silloin päällikkömme karautti paikalle kovalla vauhdilla. Hän kiroili ja huusi: “Se pamahtaa piruvie! Pane se heti varovasti maahan!“ Se olikin käsikranaatti. Lotta alkoi itkeä ja vapisi vielä pitkään tapauk-sen jälkeen. Meille ei ollut selvitetty kranaatin vaarallisuutta.
Matkalla näin ensi kerran elämässäni päättömän kuolleen. Se oli venäläinen sotilas, joka istui yhä joen törmässä, siihen osaksi kaivautuneena. Mies oli ammuttu kaulasta päättömäksi. Ihmettelin, kun sen näkeminen ei minuun mitenkään erikoisemmin vaikuttanut.
Meiltä puuttui saippua. Koko poppoolla ei ollut mitään, millä olisimme saaneet pestyä itsemme ja vaatteemme puhtaiksi. Järven rannalla, liekö ollut Laatokka, pesimme sitten pelkällä vedellä lopulta alusvaatteet ja yhteiset siteemme sekä kävimme uimassa. Pojat olivat reiluja eivätkä koskaan häirinneet oloamme. En tullut ikinä tietämään, mitä pientä raivausporukkaa me silloin oikein muonitimme.
Kun vihdoin saavuimme rättiväsyneinä muutamia päiviä aikaisemmin vallattuun Helylään, saimme yöpyä sisätiloissa, olisiko ollut jokin työväentalo. Pidimme sen pihalla kanttiinia.
Vesi oli lähellä, joen tai järven lahti, en tiedä. Käväisimme Helylän lasitehtaalla. Siellä näimme kauniita, sinertäviä, läpikuultavia maljakoita. Oli siellä muutakin astia- ja lasitavaraa ja lähellä pieni sekatavarakauppa täynnä astioita. Suurista hirssi-säkeistä tyhjensimme sisällön ja käytimme puretut valkoiset säkit pyyhkeiksi.
Pian saimme kuitenkin käskyn asettua joen uomaan, sillä tykistö pommitti Sortavalaa. Pommituksen vuoksi meidän täytyi keittää saijua eli teetä pojille syvällä jyrkkäreunaisen joen uomassa. Pudotimme teehen aina desinfioimispulveria, sillä joki oli saastainen. Ammukset lensivät ylitsemme.



Fanny Luukkonen (1882–1947) toimi kansakoulunopettajana ja Sortavalan seminaarin harjoituskoulun yliopettajana ennen nousuaan ”lottakenraaliksi”. Hän oli Lotta Svärd -järjestön puheenjohtaja vuosina 1929–44. Järjestön tehtävänä oli tukea suojeluskunta-aatetta sekä suojella kotia, uskontoa ja isänmaata. Talvisodan aikana lottien maanpuolustustyö oli merkittävää molemmilla rintamilla. Järjestö lopetettiin välirauhansopimuksen ehtojen mukaisesti 23.11.1944. Valokuva vuodelta 1942.