VANHA KUNNON VÄNRIKKI

J. L. Runeberg Vanha kunnon vänrikki
toimittanut Kai Linnilä
copyright © oy Amanita ltd
ISBN 951-31-3012-6

Kustantaja Kustannusoy Tammi
painanut Karisto oy, Hämeenlinna 2003

Fänrik Ståls sägner - Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyi kahtena eri kokoelmana vuosina 1848 ja 1860. Ensimmäinen osa painettiin Porvoossa Petter Widerholmin kirjapainossa ja se tuli markkinoille 14. päivänä joulukuuta 1848.
Ensimmäisen osan Vårt Land, Maamme, sytytti valtavan isänmaallisen innostuksen. Siinä muotoiltiin selvästi kansallisuusaatteen tärkein päämäärä: oman maan ja kansan määrittely. Runo kertoo, miten Suomen rajojen sisällä asuu kansa joka on käynyt sotia ja kärsinyt vainoa. Se on kamppaillut hallaa ja nälkää ja tauteja vastaan, mutta ei köyhyydestä huolimatta vaihtaisi maataan mihinkään kultalaan. "Täss' on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss' iloaan on nauttinut ja tässä huoltaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin", mutta silti "vaikk' onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on". Ja joskus tulevaisuudessa on tällä armaalla isänmaalla ja sen kansalla vielä nousun hetkensä, jos maataan rakastavat suomalaiset ottavat ohjat omiin käsiinsä:

Sun kukoistukses kuorestaan
kerrankin puhkeaa;
viel' lempemme saa hehkullaan
sun toivos', riemus nousemaan,
ja kerran laulus, synnyinmaa,
korkeimman kaiun saa.

Runo suomennettiin ja sävellettiin useaan kertaan. Se oli jo esitetty julkisesti saman vuoden 1848 toukokuussa ylioppilaiden kevätjuhlassa Helsingissä Kumtähden kentällä. Siellä Paciuksen säveltämä Vårt land laulettiin yhteisesti kerran toisensa jälkeen. Sävellyksestä tuli niin suosittu, että sen nuotit painettiin Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisen painoksen liitteeksi ja vielä 1850 ilmestyneeseen toiseen painokseen, johon lisättiin myös F. A. Ehrenströmin, H. Wächterin ja J. A. Josephsonin samaan runoon laatimat sävellykset ja laulusovitukset.

Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäinen sarja oli suuri myyntimenestys. Ei vain Maamme vaan kokoelman kaikki kertovat runot villitsivät lukijat. Kolmessa päivässä puolet kahden tuhannen kappaleen painoksesta oli myyty loppuun, ja Ruotsia varten oli otettava seuraavana vuonna oma painoksensa Joh. Beckmanin kirjapainossa Tukholmassa. Kotimaassa päästiin kolmanteen painokseen jo vuonna 1852. Teosta kustansi Öhmanin kirjakauppa. Toinen ja kolmas painos painettiin Finska Litteratur Sällskapets trykkerissä eli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa. Kun kolmas painos ehti markkinoille, oli teosta jo levitetty laajalle Pohjanlahden molemmin puolin.
Toisen osan painopaikka oli sama SKS:n kirjapaino, ja kustantajana toimi nyt nuori ylioppilas Theodor Sederholm. Hänen kirjakauppaansa tehtiin varsinainen ryntäys, kun teoksen toisen osan ilmoitettiin valmistuneen. Menekki oli yhtä hyvä myös Örebrossa, jossa teosta kustansi N. M. Lindh. Samoin Kööpenhaminassa P. E. C. Gadin kirjakaupassa kirja vietiin käsistä. Vuonna 1861 Vänrikkejä alkoi julkaista suuri G. W. Edlund. Vuonna 1883 sama yhtiö kustansi Tukholmassa valmistetun suurteoksen, jossa oli ruotsalaisen August Malmströmin kuvitus.

Vänrikkien suomentamista pidettiin niin tärkeänä tehtävänä, että siihen ryhtyi lähes jokainen suomea taitava runoniekka suomennellen runon sieltä toisen täältä. Jotta kokoelma saisi arvoisensa asun myös suomeksi, työhön koottiin suomentajaryhmä, johon kuuluivat Julius Krohn, Kaarlo Slöör, Edvin Avellan, Antti Törneroos. K. S. Suomalainen, Aleksanteri Rahkonen, Oskar Blomstedt, Bernhard Godenhjelm ja Karl Fredrik Eneberg. Heistä useimmat olivat aikaisemminkin suomentaneet Runebergin teoksia. Toisen sarjan suomentamiseen osallistuivat em. viisi­jäsenisen ryhmän lisäksi K. F. Eneberg, ja V. Löfgren. Myös Yrjö Koskinen osallistui suomennosten arviointiin. Myöhemmin mukaan tuli myös Paavo Cajander, jonka nimiin koko käännös merkittiin, sillä hän tarkisti vuonna 1889 neljännen painoksen ja teki Kansanvalistusseuran pyynnöstä runokokoelmasta koulupainoksen, josta otettiin suunnattoman suuri 35 000 kappaleen painos.

Kansanvalistusseura sai suomennoksen julkaisuoikeudet ja liitti teoksen julkaisusarjaansa, jossa ilmestyi myös F. F. Kivekkään teos Suomen sota vuosina 1808-09. Tämän julkaisun lopussa oli elämäkertatiedot neljästätoista sotaan osallistuneesta sotilaasta. Vastaavanlaisen laajemman esittelyn Cajander liitti myöhemmin 1889 ilmestyneeseen Vänrikkien koulupainokseen. Runebergin sotilaista oli julkaistu selvitys jo 1870-luvulla F. & G. Beijerin ruotsalaisissa painoksissa. Molemmissa maissa ilmestyi sittemmin runsaasti kirjallisuutta, jossa pyrittiin löytämään historiallisia esikuvia sekä Runebergin kuvaamille henkilöille että tapahtumille.
Paitsi kuvitusta ja kommentteja Vänrikit saivat molemmilla kielillä 1880-luvulla yhden runon lisää. Kyseessä oli runo Viapori, jonka Runeberg kirjoitti jo 1846, mutta häveliäisyyssyistä jätti pois ensimmäisestä osasta. Runo kuvaa Viaporin (Sveaborgin, myöh. Suomenlinnan) linnoituksen komentajan C. O. Cronstedtin petturiksi. Runoilija ei halunnut loukata komentajan elossa olevia lähiomaisia. Viapori-runo tunnettiin jo Runebergin eläessä, mutta ensi kerran se julkaistiin vasta vuoden 1883 painoksessa. Teos käsitti lopulta 35 runoa.

Runeberg kiinnostui Suomen sodasta jo 1830-luvulla saatuaan käsiinsä vuonna 1836 ilmestyneen kenttäpappi Carl Johan Holmin teoksen Muistiinpanoja Suomen sodasta 1808-1809. Hän myös puolusti kirjasta Helsingfors Morgonbladissa, ja Holmin Savon prikaatin ihailu toistuu selvästi myös Vänrikeissä. Kului kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin Suomen sodan sotilaat jälleen nousivat kirjailijan tietoisuuteen.

Porvoolainen kustantaja A. C. Öhman pyysi vuoden 1845 lopulla Runebergiltä tekstiä suunnittelemaansa Suomen sotaa ja sen henkilöitä esittelevään kuvateokseen.
Teosta ei koskaan tuotettu, mutta hanke sai runoilijan muistelmaan kaikkia maaseudulla tapaamiaan sotaveteraaneja ja heiltä kuulemiaan tarinoita, ja runoja alkoi syntyä. Runoilijalla oli myös voimakas tarve auttaa puutteellisissa oloissa asustavia sotavanhuksia ja sotainvalideja. Ensimmäisen kokoelman ilmestyttyä hän sai auttamistahdon viriämään myös pääkaupungissa. Kun sodasta oli kulunut 50 vuotta, organisoitiin varojen keräys sotaveteraanien auttamiseksi. Akateeminen Lauluyhdistys Fredrik Paciuksen johdolla antoi konsertin ja Runeberg, Cygnaeus ja Topelius ja muut aikansa säesepot julkaisivat runokalenterin Veteranen, jonka tuotto käytettiin sotaveteraanien hyväksi.Vänrikki Stoolin tarinat oli valtava menestys sekä heti ilmestyttyään että myöhemmin etenkin sortokausien aikana. Silloin teos sai uusia kuvittajia ja suomentajia kuten Albert Edelfeltin ja Otto Mannisen. Vuonna 1904 pelkästään Kansanvalistusseuran koulupainosten määrä ylitti 150 000 kappaleen rajan.

Vänrikit on kaunokirjallinen tuote, eikä sen tarvitse selittää olemassaoloaan historiallisilla tosiseikoilla. Kuitenkin jo heti ensimmäisen runovihon ilmestyttyä historioitsijat riensivät tutkimaan Runebergin mainitsemia henkilöitä, ja teoksen ympärille versoi laaja sotilaita ja taistelukenttiä esittelevä tietokirjallisuus. Olihan runoilija antanut sankareidensa kantaa omia nimiään. Mutta eivät pelkästään sodan faktat, vaan myös kansallishengen ja isänmaallisuuden korkeasuhdanne nostivat teoksen ajan airueeksi. August Schauman kertoi Vänrikki Stoolin tarinain toisen kokoelman synnyttämästä innostuksesta:

"Ja niinpä istuimme siellä lukien tai lausuen vuorotellen [-] runoa toisensa jälkeen kunnes kirja oli lopussa. Sydämemme sykki voimakkaasti, silmämme kyyneltyivät, sielumme kohosivat, me puristimme toistemme kättä, nauroimme, riemuitsimme - ja me tiesimme, ettei toista sellaista hetkeä meidän elämässämme enää saapuisi."Mikä Vänrikki Stoolin tarinoissa sitten oli niin mieltä liehtovaa, että kirja suorastaan riistettiin kustantajain käsistä ja opeteltiin ulkoa, sävellettiin ja kuvitettiin yhä uudelleen. Suomen sotahan oli ollut mitä onnettomin sota, jonka Ruotsi-Suomi hävisi jo oikeastaan ennen kuin se oli edes kunnolla alkanut. Toisaalta venäläiseen hallintoon oli Suomessa jo 50 vuodessa totuttu, ja keisari-suuriruhtinasta kohtaan oli 1800-luvun puoliväliin tultaessa opittu tuntemaan suurta rakkautta ja kiitollisuutta. Ja kuitenkin hävitty sota, sen sankarit ja sen taistelutantereet nostivat kansallisen ylpeyden ja onnen kyyneleet lukijoiden silmiin.

Runokokoelmalle oli selkeä tilaus, luonteeltaan sekä sosiaalinen, poliittinen että aatteellinen. Alistettu ja valloitettu kansa ei voinut päteä millään muulla kentällä kuin oman maan kirjallisuudessa ja taiteessa sekä politiikan "sisämarkkinoilla", toisin sanoen tieteissä ja kansallisuusaatteen pyrinnöissä. Ulkopolitiikassa ei suomalaisilla Venäjän alaisuudessa ollut sananvaltaa. Vähän sitä oli myös omassa sisäisessä valtionhoidossa. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, maassa vallitsi venäläinen byrokratia ja uusi hallintokulttuuri. Suomi oli miehitetty maa, sillä täällä oli kymmeniä tuhansia venäläisiä sotilaita ja tehokkaita venäläisiä tukikohtia. Kun muuta keinoa vaikuttamiseen ei ollut, käytettiin taidetta ja kirjallisuutta.

Runeberg osasi jalostaa "suomalaisuuden tarpeen" runoudeksi. Alistettu kansa tarvitsi korvikkeita, jotakin jolla ylläpitää itsetuntoa. Eikä kieli ollut este; runot olivat yhtä innostavia alkukielellään ruotsiksi kuin suomeksikin käännettynä.
Runeberg runoili suomalaisille yksittäisille sotilaille sankarimenneisyyden peilaten yksilön moraalia kuninkaan ja ylipäällikön moraaliin. Sodan koko totuus oli nimittäin niin häpeällinen, ettei sitä mielellään muisteltu. Suomen antautuminen lähes taistelutta vihollisen valtaan oli yhä vaikea hyväksyä maassa, joka oli aina ylpeillyt urhoollisuudellaan ja monissa sodissa koetellulla sotakunnollaan. Ainoa lohtu oli, etteivät suomalaiset olleet saaneet taistella mielensä mukaan. Ruotsin kuninkaan päätavoite oli ollut säästää armeijaansa, Suomen vähälukuisesta kansasta ja köyhästa maa-alueesta ei pidetty väliä, kuten oli nähty jo monessa itärajaa koskevassa sodassa aikaisemminkin. Tärkeä oli vain Ruotsin rannikko. Suomalaisten näkökulmasta sodan strategia oli ollut kehno, armeijan johto yli-ikäisten kenraalien epäpätevissä käsissä, eikä suomalaisten aloitteellisuutta ollut edes suvaittu.

Sodasta oli kulunut kokonainen miespolvi. Veteraaneista oli elossa vain muutama harva. Tappiot oli unohdettu, eikä koulussa opetettu lähihistoriaa. Sodan todellisuudesta loitontuneet Runebergin aikalaiset nostivat runoteoksesta esiin todellisia suomalaisia sankareita. Yleisö näki Vänrikeissä oman kansansa urotekoja, uhrautumista, isänmaallisuutta ja kansallishenkeä. Runeberg ei suinkaan piilottanut perääntymistä. Runoilija puhui häpeästä ja petturuudestakin, mutta tappiot ja petoksen hän onnistui etäännyttämään toimijoiden ulkopuolelle. Ylipäällikkö Klingsporille hän kirjoitti yhden silmän ja vain sydämen puolikkaan, kuningas oli kokonaan sydäntä vailla, mutta nokisuudestaan ja uneliaisuudestaan tunnettu kuormarenki Spelt seisoi ensimmäisen suuren voiton jälkeen jo aamuyöstä suoraselkäisenä ja suittuna, kärryt etelää kohti käännettyinä odottamassa voitokasta kotiinlähtöä. Kuormarenki -runon sanoma on kirkas kuin metsälähde. Pako oli niin häpeällistä, ettei kuormarenkikään halunnut näyttää naamaansa, voitto niin sankarillista, että joukon viimeisimmänkin olemus ojentui, kun edessä oli kunniallinen kotiinpaluu. Näin koskettavaa kuvaa ei lukijan silmä voinut katsoa kuivana.
Hävityn sodan muuttaminen sankariteoiksi ei ole vain runebergiläinen ilmiö suomalaisessa kirjallisuudessa. Muistamme, että Ilmari Kianto ja Väinö Linna tekivät saman kansalaissodalle ja jatkosodalle. Hekin pystyivät jalostamaan tappion karvaan kalkin ylistämällä yksilöiden moraalia, rohkeutta ja kunniaa. Yksilöiden sankaruuteen samastuminen voi kirkastaa vaikeasti hyväksyttävät historialliset vaiheet etenkin, kun tapahtumista on kulunut sen verran aikaa, että lopputuloksen myönteiset seuraukset pystytään näkemään. Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään kirjailijan tuotteesta, vaan teoksen vaikutuksesta vastaanottajiinsa. Lukeva yleisö unohtaa ja sivuuttaa epäolennaiset seikat ja yhdentekevät teokset, mutta ylistää kertomuksia, jotka vastaavat sen omia arvoja, asenteita ja unelmia. Ja lopulta teos alkaa elää omaa elämäänsä. Linnan Tuntematon sotilas jalosti surkealla tavalla hävityn sodan Torjuntavoitoksi. Runebergin tulkinta Suomen sodasta teki siitä Sankarillisen Sodan, ja tuskin enää muistamme, mitä todella tapahtui.

LEENI TIIRAKARI