ESIKOISTA KATSELLESSA

Lokakuisena päivänä kolme vuosikymmentä sitten sain käteeni painotuoreen esikoisteokseni. Kirja oli paksu, melkein 400 sivua. Se oli tuohon aikaan poikkeuksellisen laaja romaani. Kansikuvan punatukkainen kaunotar oli meikattu 60-luvun tyyliin, silmärajaus oli voimakkaan musta ja tekoripset lepattivat siipinä ohimoilla.
Kirjan ulkoasuun olin tyytyväinen. Mutta nimi kaiversi mieltä.
Loistavasta Hornista oli kustannustalon myllyssä jauhautunut Kartanonherra ja kaunis Kirstin. Se toi mieleen 1800-luvun balladin tai Katariinan ja Munkkiniemen kreivin. Nimi möisi hyvin, kustannusherrat vakuuttivat. Koska tämän kirjan tarkoitus oli tuottaa historian lehtorin vuosipalkka, nielin Kartanonherran. Ei olisi pitänyt: joudun raahaamaan esikoisteokseni häpeää hautaan asti. Mutta nuori historian maisteri ei aavistanut, että vihreäkantinen kirja oli uran alku.

Julkisuudelle en uhrannut ajatustakaan. Kun ensimmäinen toimittaja soitti ja pyysi haastattelua, hälytin naapurin rouvan apuun. Kahdestaan siivosimme talon lattiasta kattoon kuin ennen joulua. Pullaa leivottiin pataljoonalle
Luonani kävivät enimmäkseen naistenlehdet. Toimittajat olivat yleensä kaltaisiani nuoria, koulutettuja naisia. Puhuimme kodista ja lapsista saman verran kuin kirjallisuudesta. Tulin hyvin toimeen heidän kanssaan. He olivat samassa kategoriassa kuin minä: naisille kirjoittavia naisia. Kolmekymmentä vuotta sitten herrakansa ei ottanut vakavasti heitä kuten ei minuakaan. Mutta vaikutusvaltamme oli lopulta arvaamattoman suuri.

Esikoiskirjailija kutsuttiin juttelemaan kirjastaan yhteen jos toiseenkin kulttuuritaloon. Aluksi pelkäsin esiintymistä tolkuttomasti. En ollut koskaan puhunut julkisesti. Nyt jouduin tuon tuosta astumaan lavalle neljänsadan ihmisen odottavaan hiljaisuuteen.
Tunsin itseni toivottomaksi. Oli pieni ja ruma, minulla oli paksut silmälasit ja typerät vaatteet, ja suustani tulisi vain pihinää. Mitkään kirjailijanurani myöhemmät koettelemukset eivät olleet niin sietämättömiä kuin nuo kokemattoman nuoren ihmisen kauhunhetket ypöyksin valojen loisteessa.
Vielä tänä päivänä säälin häntä, ja toisaalta ihailen sitä sitkeää rohkeutta, jolla joka kerta voitin paniikin ja tein sen, mitä minulta odotettiin: puhuin selkeästi, olin hauska ja sain ihmiset kuuntelemaan.

Sain ensimmäisen lukijakirjeeni. Se tuli Lohjalta ja oli allekirjoitettu Kunnioittavasti. Joku tuiki tuntematon ihminen aikoi pitää esitelmän minun kirjastani!
Jokaisella oli sanansa sanottavana. Herrasmies kirjamaailman huipulta arveli tahdikkaasti, että isäni, emeritus-kustantaja, varmaan häpesi kirjoittamistani. Toinen kertoi kaikkien tietävän, että isäni oikeastaan kirjoitti teokseni. Tuskin tohelo nuori nainen pystyisi rakentamaan myyntimenestyksiä, siihen tarvittiin kokenut käsi. Minua käytettiin bulvaanina, ja kaiketi siitä sain puuhasta jonkin osuuden.

Puolueellinen ja tarkoituksenmukainen muisti on taipuvainen luomaan myyttejä, joista pitää sitkeästi kiinni, kunnes ne kumoutuvat eittämättömiin faktoihin. Muuan kymmenien vuosien ikäinen myytti mielessäni on arvostelijoiden nihkeä suhtautuminen esikoisteokseeni. Kolmikymmenvuotinen taiteilijantaival sai minut tänä syksynä avaamaan ensimmäisen leikekansioni ensimmäiset sivut.
Elämys oli odottamattoman voimakas, järkyttäväkin.
Kolmen vuosikymmenen takainen maailma tuntuu huvittavan naivilta ja kieli vanhanaikaiselta. Leikkeitten lukijaa ahdistaa kuitenkin kriitikon tarve säätää ja määrätä, mitä kirjailija saa kirjoittaa, mitä ei. Läpi paistaa halveksunta yleisöä kohtaan, joka tyhmyyttään lukee seikkailukertomuksia. Kirjailijan aiheenvalinta oli moraalikysymys jo syksyllä 1968. Siitä oli tulossa myös poliittinen kysymys.

Mutta myytti huonoista arvosteluista oli pakko syöstä suohon monen muun myytin seuraksi. Ankaratkin kriitikot osoittivat ymmärtämystä esikoiskirjailijalle.
Teos oli värikäs, sujuva, aistillinen, monipuolinen, mehevä, vyöryttelevä, humoristinen, lajissaan pätevä, helppolukuinen, mielenkiintoinen, harvinainen ja eksoottinen ilmestys.
Kirjailijan sielu on aina vereslihalla kun kirja ilmestyy. Jokainen kosketus, helläkin, sattuu. Muutoin ei voi selittää jokasyksyistä ilmiötä: kirjailijaa, joka itkua tihrustellen lukee kiittävää kritiikkiä, työntää sen äkkiä silmistään ja muistaa haukkumiset iankaiken.

---

SUURTEN IKÄLUOKKIEN VANHEMMAT  PUNAINEN LUMME TYÖ TAI KUOLEMA  JUOPOT KULLANMURUT KARJALA TAKAISIN  HYVÄT TAVAT - LASTEN TURVA   ONKO TIETOA?  SUURI TAPPAJA  ESIKOISTA KATSELLESSA  SKOTTIEN KUNINGATAR MARY  YDINVOIMAA?